JUST ANOTHER DAY AT THE OFFICE

Elossa ollaan! Olin tänään tutustumassa H:n työpaikkaan ja kyseessähän on siis panssariprikaati eli ei mikään ihan perus toimistoduuni. Pyörittiin tutustumassa paikkoihin, ammuttiin tarkkuutta laaseraseilla (mikä oli muuten ihan mielettömän kivaa) ja päästiin (jouduttiin) vielä panssarivaunun kyytiinkin. 

Ajattelin, että kyseessä on joku rauhallinen parkkipaikan ympäriajo, sillä paikalla olleet lapsetkin pääsivät osallistumaan ajeluihin. Little did I know. Hinguin innokkaana kannelle istumaan ajon ajaksi. Sitten käynnistyi moottori ja onneksi satuin istumaan juuri vaunun kannella olevan pakoputkihärvelin kohdalla, joten sain heti alkuun oikein keuhkojen täydeltä vaunufiilistä.

Metsäpoluillehan siitä lähettiin ja parkkipaikan jäädessä kauas taakse alkoi pienet sotaperhoset sinkoilemaan mahassa. No okei, käydään ilmeisesti vähän tässä kääntymässä ja sitten tullaan takaisin. Vaan eipä sittenkään! Vaunun kuski oli ilmeisesti kattonut, että nyt on semmonen setti kasassa, että annetaanpas vähän kovempaa kyytiä. Vaunu puski monttujen ja mutalampien täyttämällä metsätiellä pahimmillaan varmaan 40km/h. 

Meno oli kuin myrskylaivassa, ainut vaan, että naamalle lensi jokaisesta mutalammesta vielä annoksellinen kuraa. Yritin myös pujahtaa vaunun sisään piiloon mudilta, mutta siellä mylläys oli kuin kuivausrummussa, joten oli pakko nousta takaisin luukulle seisomaan. Maisemia katsellessa oli helpompi pitää aamiaiset alhaalla, vaikka epätasainen kyyti viskoikin mua rautakehikossa edestakaisin ja se vasta kipeää tekikin. 

Vasta nyt tajuan ihan erilailla myös sanonnan "rystyset valkoisina", sillä puristin jokaisesta vaunun ulokkeesta niin henkeni edestä, että hyvä että nyrkkiä sain avattua jälkeenpäin. Reisikin sai mojovaa hittiä vaunun rautatolppaan osuessa jossakin mutkassa, mutta siinä vaiheessa se oli jo murheista pienin. Puolivälissä matkaa olin jo ihan valmis jatkamaan matkaa kävellen, mutta hammasta purren ja puklua pidätellen selvisin jotenkin kyydityksen loppuun. Ja tätä lystiähän kesti puolisen tuntia (ainakin se tuntui siltä). Että semmonen pieni koepyrähdys se. Tällaiselle arkajalalle, jota ei saa ees Lintsin laitteisiin, niin ihan kasvattava kokemus. 
Mut kyllä mä sanon, että hitto mitä hommaa. Ja tää on näiden äijien duunia! Kokeilkaapa.

Pahimmasta shokista yli päästyämme meille tarjottiin vähän evästä. Lopuksi saimme vielä ihanat ruusut kiitoksena sotilaidemme hyvästä kotihuollosta. Se oli suloinen ele. Iltama huipentui vielä asevarastovierailuun ja sen oudommassa tilanteessa en oo kyllä ollutkaan. Kaikilla meillä oli joku ase kädessä ja jollain vielä ruusu toisessa. Siinä me imeskeltiin noutopöydän salmiakkipastilleja ja vertailtiin pistooleja ja rynnäkkökivääreitä. Mitäpä muutakaan, ihan perusperjantai. Kiitos pojille elämyksestä!

Ei mulla muuta, meenkin tästä parantelemaan haavojani ja varailemaan aikaa röntgeniin. 

Suski